Postmoderni vieraantuminen: ruokafetisismi ja maanviljelyn todellisuus
Kyse näyttää olevan jonkinlaisesta todellisuudesta vieraantumisesta, kun äänekkäästi ja dogmaattisesti julistetaan, että ruokajärjestelmämme on "epäonnistunut" ja että se täytyy kokonaisuudessaan muuttaa, tai että "vihreä vallankumous" (joka kohotti satojen tuottoja parannetun lannoitteiden käytön avulla) on epäonnistunut. Ihmisten, jotka näin sanovat, täytyy ajatella kuten Tertullianus (ja myöhemmin Pyhä Augustinus): credo quia absurdum est uskon koska se on mieletöntä. Sen, että se on mieletöntä, absurdia, voi jokainen nopeasti nähdä vilkaisemalla modernin supermarketin tuotepöytiä ja sitä runsauden sarvea, jonka ne tarjoavat yhä suuremmalle osalle maailman väestöstä. Se on absurdia, koska, huolimatta maailman väestön kaksinkertaistumisesta viimeisen 40 vuoden aikana, köyhien ja nälkää näkevien ihmisten absoluuttinen määrä on tasaisesti laskenut. Tällaiset absurdit väitteet ovat mahdollisia vain, koska joillekin ihmisille ainoa tapa erottua erilaisena joukosta on olla absurdi. Joku voi oikeutetusti väittää, että köyhyydestä ja nälästä kärsivien määrä on liian suuri ja sen tulisi vähentyä nopeammin, mutta sen saavuttaminen edellyttää sen agronomian parantamista, joka on vienyt meidät tähän asti, ei sen tuhoamista.
Absurdistit ovat ehkä tosiasioista piittaamattomia, mutta vähintään joillakin heidän kanssakulkijoistaan on tosiasiain nälkä. Kovan luokan uskovaiset ovat ehkä pelastuksestaan jo varmoja, mutta heidänkin täytyy yrittää kaupitella joitakin ns. "tosiasioita" tukeakseen ja vahvistaakseen epävarmojen uskovaisten päättäväisyyttä. Niinpä ruoan aivan ilmeinen runsaus ja halpuus yritetään kohdata vastaväitteellä, ettei se ole yhtä ravitsevaa kuin "luomuruoka". Lisätäänpä vielä hitunen hengentieteellisyyttä "luomuruoan" mittaamattomissa olevista mystisistä potensseista, niin voidaan jo saada ihmiset unohtamaan tai vähättelemällä hylkäämään kokonaan tärkeät tosiasiat, kuten ravitsemukseen liittyvä keskipituuden lisääntyminen ja terveyden kohentuminen kehittyneissä maissa ja kasvavassa määrässä kehitysmaita.
Mutta entä planeetta?
Kun uskomusta, että "luomuruoka" jollakin merkillisellä tavalla olisi parempaa, ei kyetä ylläpitämään, on aina olemassa se kaikkialla esillä oleva väite, että uudenaikainen ruokatuotanto olisi ympäristölle pahasta. Mutta jos verrataan modernin maanviljelyn suorituskykyä johonkin menneisyyden utopian tai kuvitellun tulevaisuuden vastaavaan, on ympäristövaikutuksia vertailtava jokaisessa tapauksessa siitä lähtökohdasta, että saadaan se tulos, jolla ruokitaan nykyinen maailman väestö sillä kalorimäärällä henkeä kohti, joka nyt on mahdollista. Tällä kohtuullisella kriteerillä todistusaineisto on ylivoimaisesti modernin maanviljelyn puolella. Lyhyt katsaus tähän todistusaineistoon on paikallaan. Vertaisarvioitu kirjallisuus näissä kysymyksissä on selvä ja merkittävä:
1. Sadon lisäykset ovat merkinneet sitä, että tuotamme 2.7 kertaa niin paljon ruokaa kaksinkertaisen väestön ruokkimiseksi ja käytännöllisesti katsoen samalla viljelyalalla kuin vuonna 1960. Viljojen, Vihreän vallankumouksen tärkeimmän osan kannalta se on merkinnyt vain 4% lisäystä viljelyyn otetttuun maahan. Yksinkertaisesti sanottuna, 1960-luvun satotaso vaatisi käytännöllisesti katsoen kaiken sen maan, jota vielä ei käytetä viljelysmaana - tai joka on otettu pois viljelystä ympäristön ja luonnonsuojelun vuoksi - ottamista viljelyyn.
2.Vihreän vallankumouksen lajikkeet ovat tehokkaampia typen käytössa ja vaativat siten vähemmmän typpilannoitusta tuotettuun ruokamäärään nähden. Kuten Norman Borlaug totesi Nobelin palkinnon vastaanottopuheessaan: "Vanhat pitkävartiset lajikkeet olisivat tuottaneet vain kymmenen kiloa lisäviljaa jokaista lisättyä typpikiloa kohti, kun taas uudet lajikkeet voivat tuottaa kahdestakymmenestä kahteenkymmeneenviiteen kiloon tai jopa enemmän lisäviljaa käytettyä typpikiloa kohti." Synteettiset typpilannoitteet myös maksavat, ja niinpä maanviljelijät tavoittelevat tehokkuutta niiden käytössä. Paras mittari tässä on typpilannoitteen käyttö suhteessa typpeen sadossa. Tämä suhde amerikkalaisilla viljelijöillä pieneni 2% vuodessa välillä 1986-1995. Toinen mittari on kasvava tehokkuus typen käytössä rehun suhteessa lihaan. Waggoner ja Ausubel (2002) kertovat, että "laskettu rehunkulutus tuotettua lihayksikköä kohti laski vuosittain 0.9%" vuodesta 1967 vuoteen 1992 ja, että kasvavien pinta-alatuottojen myötä "viljelyala viljalla syötettyjen amerikkalaisten lihatuotantoeläinten osalta laski 2.2% vuosittain.
3. Moderni kyntämistä vähentävä (tai minimoiva tai kokonaan kyntöä välttävä) viljelytapa, joka käyttää torjunta-aineita rikkaruohoja ja kasvitauteja vastaan, säästää ja säilyttää vettä, maaperää ja biodiversiteettiä paremmin kuin sen "luonnonmukaiset" kilpailijat ja paremmin kuin mitkään aiemmat kyntötavat (DeGregori 1985, 111-112). Kynnön vähentäminen rakentaa maaperää ja parantaa sen laatua. Suorakylvö jättää maaperän rakenteen ja sen kasvupeitteen ennalleen (ja siten elämän monimuotoisuudenkin) sekä säästää kastemadot ja muut elämänmuodot, jotka "luomuviljelyn" ja vanhempien tavanomaisten viljelytapojen syvä kyntäminen tuhoaa. Nämä pehmeämmät modernit käytännöt ovat levinneet viime vuosina yhdessä geneettisesti manipuloitujen lajikkeiden kanssa, joilla on tautikestävyyttä tai torjunta-ainekestävyyttä: nämä mahdollistavat suorakylvön, jossa vähemmän myrkylliset ja yleiskäyttöiset torjunta-aineet ovat korvanneet monet ruiskutukset eri kohteisiin suunnatuilla useilla erilaisilla torjuntaaineilla, ja täten vähentäneet torjunta-aineiden kokonaiskäyttöä. "Täsmämaanviljelys", joka käyttää tietokoneita ja GPS:ää panosten ja tuotosten tarkkailuun viljelijän koko viljelyalalla, tuo mukanaan lisää tehokkuutta, kuten myös ohjelmistot, jotka neuvovat viljelijöitä mahdollisimman tehokkaaseen tuotantopanosten käyttöön.
Minne vesi sitten menee?
Ympäristöresurssi, jota yleisesti pidetään uhatuimpana, on vesi, ja monet ovat huolisssaan sen riittävyydestä kasvavan maailman väestön ylläpitämiseksi. Vandana Shivalla on perusteeton usko siihen, että "paikalliset lajikkeet" ovat "vesipihejä" (Shiva 2000). Usein esitetään väite, että moderni agronomia olisi jotenkin "kyltymätön" veden tarpeessaan, samaan tapaan kuin esitetään väitteitä siitä, että Vihreä vallankumouksen lajikkeet vaatisivat valtavia määriä synteettisiä lannoitteita.
FAO (Yhdistyneiden kansakuntien ruoka- ja maanviljelysjärjestö) on juuri julkaissut tutkimuksen, joka vetää yhteen kirjallisuuden maanviljelyn vedenkäytöstä, taas kerran asettaen kyseenalaiseksi modernia maanviljelyä vastustavien absurdistien väitteet. Vastoin Vandana Shivan ja muiden väitteitä Vihreän vallankumouksen kyltymättömästä vedenkulutuksesta, maanviljelyssä "vedenkäytön tuottavuus nousi vähintää 100% välillä 1961-2000" (FAO 2003, 25). "Päätekijä tässä kasvussa on ollut satojen määrän kasvu. Useiden viljalajien kohdalla tuottavuuden kasvu on tapahtunut ilman kasvanutta veden kulutusta ja joskus jopa vähemmällä veden määrällä suhteessa sadonkorjuuindeksiin (FAO 2003, 25). Vehnän ja riisin, kahden Vihreän vallankumuksen päälajin, kohdalla "vedenkulutuksessa tapahtui vähän, jos ollenkaan muutoksia näinä vuosina" kun veden kulutus henkeä kohti ruoan tuotannossa putosi puoleen (FAO 2003, 25). FAO esittää, että geneettisesti muokatut lajikkeet voivat olla avuksi kasvavassa "veden käytön tehokkuudessa" (FAO 2003, 28). 100 prosentin kasvu tehokkudessa tarkoittaa, että "veden tarve henkeä kohti tuotetulle ruoalle on puolittunut välillä 1961-2000"
FAO ei pysähdy aiempien suoritusten esittelyyn, vaan esittää toimenpideohjelman, joka sisältää geneettisen muokkauksen, tämän kasvukehityksen ylläpitämiseksi ympäristöä tuhoamatta. "Kasvikohtaiset mahdollisuudet perustuvat pääosin ituplasman parannuksiin, esim. parantamalla kasvunopeutta, lisäämällä juurien syvyyttä, kasvattamalla sadonkorjuuindeksiä (myytävissä oleva osa kasvista suhteessa sen koko biomassaan) ja kasvattamalla fotosynteesin tehoa
Moderneilla riisilajikkeilla on melkein kolminkertainen tuottavuus vedenkulutukseen nähden traditionaalisiin lajikkeisiin verrattuna. Edistys näiden saavutusten laajentamisessa muihin lajeihin on ollut huomattavaa, ja tulee todennäköisesti nopeutumaan asiaan vaikuttavien geenien tunnistamisen myötä" (FAO 2003, 27-28).
FAO:n tutkimus vetää yhteen tieteellisten aikakauslehtien tiedot veden kulutuksesta, joita useat meistä maanviljelykysymysten parissa työskentelevistä eivät aina seuraa niin tarkasti kuin pitäisi. FAO:n tutkimus on "must"-lukemista.
Vielä jää ilmaan kysymys, miten meidän urheat "luomuaktivistimme" tähän vastaavat. Epäilemättä he jättävät sen huomiotta siihen asti kunnes he keksivät vielä uuden erikoisen syyn, miksi moderni maanviljelys on epäonnistunut. Tämä kaikki ei merkitse sitä, etteikö modernia maanviljelystä voisi kehittää tai etteikö se ansaitsi rakentavaa kritikkiä - kaikki inhimillinen toiminta tarvitseee kritiikkiä ja hyötyy siitä - mutta kuten FAO:n vesitutkimus osoittaa, tie kestävään tulevaisuuteen edellyttää, että me jatkamme tieteellistä ja teknologista tutkimusta, joka on tuonut meidät tänne asti. Minä uskon siihen, koska se ei ole mieletöntä. Sitä tukee massiivien todistusaneisto.
Lähdeviitteet:
FAO (Food and Agriculture Organization of the United Nations). Unlocking the
Water Potential of Agriculture. Rome: Food and Agriculture Organization of the United Nations, 2003.
http://www.fao.org/ag/AGL/aglw/aquastat/kyoto/index.stm.
ftp://ftp.fao.org/agl/aglw/docs/unlocking_e.pdf.
DeGregori, Thomas R. A Theory of Technology: Continuity and Change in Human Development. Ames, IA: Iowa State University Press, 1985.
Shiva, Vandana. BBC Reith Lectures 2000, BBC online network, May 12.
Waggoner, P. E. and Ausubel, J.H. A Framework for Sustainability Science: A Renovated IPAT Identity, PNAS (Proceedings of the National Academy of Sciences) 99(12):7860-7865, 11 June.
Thomas R. DeGregori (http:www.uh.edu/~trdegreg), Ph.D., on taloustieteen professori Houstonin yliopistossa. Materiaali tähän artikkeliin tulee osittain hänen teoksistaan Bountiful Harvest; The Environment, Our Natural Resources, and Modern Technology; ja vielä ilmestymättömästä Origins of the Organic.
Alkuperäinen artikkeli (The Postmodern Disconnect: Food Fetishism and Agricultural Reality) on ilmestynyt 8.4.2003 englanninkielisenä American Cuouncil on Science and Healthin webbisivulla HealthFactsandFears.com.
Artikkeli julkaistaan suomeksi tekijän ja mainitun webbijulkaisun luvalla.
|
|