Biodynaaminen yhdistys tykkää tästä lauseesta, jota se käyttää sekä pääsivustollaan että Facebookissa:
Yhdistys on rakentanut jo vuodesta 1946 tukijalkaa luonnonmukaiselle viljelylle.
Mutta onko se noin tehnyt? No, ehkä
sen yhden ainoan kerran 1988. Silloinkin kunnia ministeri Kaj Bärlundin vakuuttamisesta luomutukien tärkeydestä meni ehkä enemmän Österbottens biodynamiska foreningin piikkiin.
Jos taas ilmauksella yritetään väittää, että biodynaamisella viljelyllä olisi ollut jotenkin vankka, tukeva asema (olemassaolollaan muutakin luomuviljelyä tukeva asema) Suomessa, niin sellaistahan sillä ei ole ollut. Kuten historiatriidistämme selviää. Yhdistys on koko olemassaolonsa ajan ollut ennenkaikkea kaupunkilaishaavelijoiden, kohteliaammin -ajattelijoiden, yhdistys. Ja vain hyvin vähäiseltä osin viljelijäyhdistys.
Erityisen surkuhupaisalta lause vaikuttaa nyt, kun tukijalat ovat selvästi pettämässä itse biodynaamiselta viljelyltä. Kun sillä ei juuri enää muuta ole kuin tuo menneisyytensä. Jossa siinäkään ei paljon muuta loisteliasta ja mainittavaa ole kuin tuo noinkin kauas ulottuva vuosiluku 1946. — Ja nyt matka on selvästi jatkumassa historian... hmm... kompostiin.
Hiukan ristiriitaisinkin tuntein seuraan kahdessa edellisessäkin puheenvuorossa käsiteltyä alamäkeä:
Mutta kieltämättä tässä on jotain kiehtovaa. Koomisten elementtien lisäksi tässä on jotain traagistakin, jopa klassista draamaa. Untergang. Götterdämmerung. Nousu ja tuho.
Toisaalta on oikeutettua olla tyytyväinen, ettei tämä irrationaalinen ilmiö enää menesty. Mutta onko mukana sopimatonta vahingoniloakin, kysyn välillä itseltäni. Toisaalta ideoiden taistelu, Karl Popperin mukaan, saa olla raakaa ja armotonta, sen jopa
pitää olla! Vaikka ihmisten täytyy käyttäytyä kunnolla, sivistyneesti, kunnioittavasti.
PS. Niinpä uskalsin äsken lähettää muistutuksen
näihin maileihini vastaamisesta. Tein sen kunnioittavin ja ystävällisin sanoin.
PS2. Biodynaamiselta yhdistykseltä vastaus on tulossa. On viivästynyt kesälomien takia.