Vielä on palattava
Pirjo Markkolan historiakirjaan. Sen luomuluvun lopussa (s. 345) kerrotaan:
Ensimmäisen sadan vuoden aikana luonnonmukaisen viljelyn käsite ja tavoitteet määriteltiin uudestaan noin kerran sukupolvessa, mikä puolestaan heijastui koko tuotantoketjuun. 2000-luvun alun keskustelussa esillä olivat luonnon monimuotoisuus, viljelykasvien ja tuotantoeläinten geneettinen muuntelu, tuotannon ja kulutuksen paikallisuutta korostava lähiruoka-ajattelu ja kansainvälistä oikeudenmukaisuutta korostava reilu kauppa.
Mekin olemme nuo mielikuvien linkityspyrkimykset täällä kyllä havainneet. Muistamme miten aikanaan (eli juuri tuolloin, 2000-luvun alussa) Kepalla (nyk. Fingo) oli ruokakampanja, jossa kehotettiin (jollakin tavalla kansainvälisen solidaarisuuden nimissä) suosimaan "luomua, lähiruokaa ja reilun kaupan tuotteita". Jota kampanjaa me eri foorumeilla kritisoimme.
Luonnon monimuotoisuudesta ja geenimuuntelusta, ja niihin liittyvistä mielikuvista meillä on keskusteltu täällä uaeassakin triidissä.
Muuttuvista tavoitteista puhuu
Biodynaamisen viljelyn säätiönkin etusivu:
Emme voi palata menneeseen, emme siinä muodossa kuin se silloin oli. Kun maaseutu oli vielä pienten yksilöllisten tilojen kirjava kudelma, oli yhteisö elävä ja toimiva. Näemme työn maatiloilla uudelleen elpyvänä, ihmisten ja luonnon kohtaamisena, joka on kaiken inhimillisen kulttuurin perusta. Meillä on vankka näkemys siitä, miten tämä elpyminen on mahdollista. Haluamme jakaa tietoa ja ymmärrystä sekä löytää tarjoajia ja tarvitsijoita, tuoda heitä yhteen, ja mahdollistaa taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävä tulevaisuus.
Siinä kerrotaan oikeastaan siitä, miten luomun halutaan liittää yhteisöllisyyttä, yhdessä tekemistä. Johtuuko tämä taloudellisesta pakosta vai puhtaasta aatteellisesta pyrkimyksestä, mutta yhä useammin luomutilat ovat osuuskuntia, yhteisöjä tai jotenkin muuten organisoitua "kumppanuusviljelyä". (Hyvin harvoista biodynaamisista tiloista on prosentuaalisesti hyvin suuri osa tällaisia. Ainakin toinen tuon säätiön omistamista tilistoista on myös annettu viljelijäyhteisön osuuskunnan hoidettavaksi.) Tässä on nyt luomuviljelyn uusvanha trendi. Myös "kaupunkiviljelyn" muotihullutuksessa halutaan siihen kytkeä sekä luomu että yhteisöllisyys.
Markkolan kirja aloittaa siitä, miten 1900-luvun alussa
kasvissyöntiaate ja luomu olivat tiiviisti kytkeytyneitä. Sittemmin se meni jossain määrin ohi, mutta on ehkä taas tullut esille (kun nyt uusilla perusteilla meillä on tai
ainakin pitäisi olla "kasvissyöntibuumi"). Taas yritetään niitä mielikuvissa yhdistää. Vaikka tämä linkkaaminen on nykyisin hyvin ongelmallista. Luomun talous on suuresti riippuvainen eläintuotteista. Ja myös ravinnetalous. Ja luomukasviksia
tuotetaan niin vähän, etteivät suomalaiset niiden varassa kertakaikkiaan pysty kasvissyöntiin siirtymään.
Sen sijaan mielikuvan levittäminen luomutiloista
pieninä tiloina on selvästi vähentynyt. Pakkohan näin on ollut käydä kun luomutilat maataloustilastojen mukaan ovat keskimäärin selvästi tavanomaisia tiloja suurempia. Näin Suomessa, kehitysmaita koskevassa luomupropagandasssa esitetään yhä pienet omavaraiset luomutilat vastakkaisina teollisesti viljellyille suurtiloille. Yleisestikin kehitysmaa-ajattelua vaivaa
pienviljelijäkultti. Johon luomua sitten innokkaasti kytketään, kehitysmaan pienviljelijälle sopivana, jopa
ainoana vaihtoehtona.