Tiettyä perinteisyyttä on hänen vastauksessaan:
Miten maailman nälkä ratkaistaan, Satu Santala? Strategiamme on investoida maaseudun ihmisiin, erityisesti pienviljelijöihin. Maailman äärimmäisessä köyhyydessä elävistä kaksi kolmasosaa asuu maaseudulla, vaikka samalla he tuottavat kehitysmaissa noin 70–80 prosenttia syödystä ruuasta. He ovat keskeisessä roolissa siinä, että ravintoa on paikallisesti saatavilla. Toisaalta he myös ensimmäisinä kärsivät aliravitsemuksesta ja ruokaturvan heikentymisestä.
Ruokaturvan vahvistamisen lisäksi meidän täytyy varmistaa, että he saavat riittävän korvauksen tuottamastaan ruuasta ja että he pystyvät myymään tuotteitaan. Tuottavuutta pystyisi todella paljon nostamaan, sillä tällä hetkellä pienviljelijöiden tuottavuus on matala.
Eli ne iankaikkiset pienviljelijät. Tuossa kyllä sitten kiinnitetään huomiota myös tuottavuuteen. Ja tässä on jo viittaus työnjakoon ja talouden kehittymiseen:
Esimerkiksi tuotteiden saaminen markkinoille on hankalaa, sillä usein pienviljelijöillä ei ole tietoa siitä, miten markkinat toimivat tai ruokaa ei saada kuljetettua markkinoille. Siksi tarvitaan myös pienyrittäjiä, jotka kuljettavat ruokaa, sekä kauppoja ja ravintoloita, jotka ostavat ja myyvät sitä eteenpäin. Saatavilla olevan ruuan määrän kasvattamiseen on siten valtavasti potentiaalia, jos esimerkiksi pienviljelijöiden bisnesosaamista kehitetään.
(lihav. HJ)
Ettei kaikkien tarvitse jäädä ikuisesti pienviljelijöiksi. Mutta miksi muuten tarvittavat ovat
pienyrittäjiä? Eikö olisi kuviteltavissa, että myös kehitysmaihin ilmestyisi ökymiljardöörejä, jotka organisoisivat tuon kaiken. Siihen tapaan, miten täälläkin tapahtui? Tällainen miljardööri voisi kyllä periaatteessa olla osuusliikekin? Kunhan pääoma keskittyy!